Olihan sitä pudotusta tullut. 1,6 kg! Ihan hyvin, ainakin omasta mielestäni. Mutta luonnollisesti äidin oli pakko päästä tämäkin riemu pilaamaan. "Aijaa. Vaan? Sähän olet laihduttanut jo kolme viikkoa"
Jep,jep. Ihanaa käydä porukoilla. Vaikka luulisi,että olisin jo tässä iässä oppinut siihen,että äidin on nyt vaan PAKKO antaa negatiivista palautetta aina ja kaikesta, niin silti jaksaa aina loukkaantua. Päivä alkoi niin hyvin ja kivasti, ja nyt sitten tunnenkin itseni "Suomen paskin ihminen"-kisan voittajaksi. Ehkä ei kannattaisi täällä kotipuolessa tosiaan käydä, kun yleensä mukaan saa vain paskan mielen. Eilen koitin soitella vanhoille kavereille,että josko nähtäisiin,on ikävä,tehää jotain kivaa! No. Eihän kellään ole aikaa/kiinnostusta/on vähän muutakin elämää. Meinasin vallan hermostua puhelimessa, ja tokaista että hienoa kun olet saanut niin paljon uusia kavereita,että vanhat joutaakin jo mennä! Kahdeksan vuoden ystävyys,PYH! Mitä se nyt kellekkään merkitsee. Ja hei,ei mua oikeesti haittaa,että se olen aina minä joka soittaa/mailaa/mesettää ja koittaa kysellä kuulumisia. Mua ei haittaa yhtään,että sä et koskaan kysy mitä mulle kuuluu! Hyvää loppuelämää!

Tipitii. Perkele. Savo road tripit nostaa verenpainetta hälyttävästi. Mut hei, paino oli sentään pudonnut! Että ei tässä nyt ihan miinuksella mennä. Lähden tästä etsiskelemään jotain sammalta/korvatulppia jotka voisin tunkea korviini,ettei tarvitse kuunnella äidin jäkätystä siitä, miten olen ryssinyt elämäni jokaisen osa-alueen. Mut hei, täältä noustaan. Huomenna pääsee jo pois!