Noniin. Tänään päätimme (tai minä päätin) että muutetaan omiin asuntoihin. Ehkä elämäni vaikein päätös, mutta onpahan nyt tehty, enkä aio enää perua. En enää kestänyt ajatusta, että tajuan kolmekymppisenä (tai viisikymppisenä kuten äitini) että vituiks meni ja nuoruus hukkaan. Itsekästä ajattelua, mutta ei minua lämmitä sekään että se olisi Joose joka niin tajuaisi. Hooh. Aamulla itkin kuin pieni niagara, ja nyt olo on lähinnä sekava. Tuntuu pahalta, mutta olen myös hiukan helpottunut. Yhteenhän on helppo palata vielä tästä asetelmasta, jos joskus siltä tuntuu, mutta erilleen on myöhemmin vaikeampi lähteä. Summa summarum; Jos en nyt lähtisi, en pystyisi siihen enää myöhemmin.

Saa nähdä miten tästä eteenpäin. Huomenna alan soittelemaan asunnoista, ja keskustellaan miten jaetaan tavarat. (taidan sisustaa näillä näkymin kämppäni sitten kaljakoreilla) Äidillekin pitäisi kertoa, mutta en ole vielä uskaltanut.. Saa nähdä jos tänään soittaisi. Pelottaa. Ihan kaikki. Mutta joskus pitää kai vaan hypätä.